Ihmisluonnon ja tilan mittasuhteet

Turppi-ryhmä oli kiinnostunut rituaaleista ja rituaalisista tiloista. Se yhdisti maataiteeseen performatiivista ruumiillista läsnäoloa. Ryhmä rakensi kokeellisia tiloja, joiden muodot ja mittasuhteet rinnastuivat ihmisen kehoon ja inhimillisiin liikeratoihin. Teosten kantava elementti on luontoympäristö henkisen hyvinvoinnin lähteenä ja ihmisenä olemisen keskeisimpänä periaatteena. Turppi-ryhmän teokset liittyvät osaltaan myyttien ja rituaalien pitkään historialliseen ketjuun.

”Osin periaatteena näyttää toimineen vanha ohje nähdä hiekanjyvässä koko maailma”
Markku Valkonen, Helsingin Sanomat 1982

Turppi-ryhmä syntyi ja kukoisti hetken suomalaisen taiteen hedelmällisessä murrosvaiheessa 1980-luvun alkuvuosina. Uudet taidemuodot, performanssi, video, valokuva ja installaatio, tekivät tuona aikana vasta tuloaan Suomeen – vuosikymmenen myöhässä verrattuna Keski-Euroopan suuriin taidekeskuksiin, Berliiniin ja Pariisiin. Monet suomalaiset kriitikot ja etabloituneet taiteilijat pitivät näitä taiteen uusia ilmiöitä vain ohimenevänä vaiheena. Turppi-ryhmän toiminta ja teokset olivatkin syntyessään erittäin marginaalisia suomalaisessa taidekentässä.

”Ylipäätään tällainen turppi-työskentely viittaa tulevaisuuden taiteeseen. Taiteellakin on ollut kumma taipumus eristyä yksinäisen ateljee-erakon uurastukseksi. Kuten kaikilla muillakin asiantuntija-aloilla, kavahdetaan kaikkea ’amatööriyttä’ tai hiekkalaatikkoleikkisyyttä.”
Erkki Pirtola, Taide-lehti 5/1982

Hiekkakuoppa ja rituaali

Turppi-ryhmä perustettiin kesällä 1982 Lehtimäellä, Suomessa järjestetyssä pohjoismaisessa kuvanveistosymposiumissa Experimental Environmental III. Ryhmä Suomen Taideakatemian koulun opiskelijoita, Marikki Hakola, Lea Kantonen, Jarmo Vellonen ja taidekriitikko Pekka Kantonen kutsuttiin osallistumaan symposiumiin. Nuoret taiteilijat muodostivat symposiumissa ympäristöteoksia, tilateoksia, performansseja, valokuvateoksia ja videoteoksia toteuttaneen Turppi-ryhmän.

Turppi-ryhmä toteutti Lehtimäellä hylättyjen hiekkakuoppien muodostamalle laajalle maa-alueelle useita maataideteoksia. Teosten sisältöön vaikutti alueella jo päättyneen teollisen toiminnan aiheuttama raju maiseman muutos. Symposiumiin osallistuneiden taiteilijoiden työskentely sai aikaan konvergenssin: Hylätystä, metsiköityvästä teollisesta alueesta kehittyi ympäristötaidepuisto, jossa teokset ja ympäröivä luonto elivät rinnakkain.

Hiekkakuoppien reunamilla kasvava rauhallinen honkametsikkö valikoitui Turppi-ryhmän teoksen Lepopaikka toteutuspaikaksi. Lepopaikassa yhdistyi Turppi-ryhmän kiinnostus performatiivisuuteen, ympäristöön ja luontoaiheiseen mytologiaan. Korkeiden honkien oksistoon ripustettiin pitkillä hamppuköysillä jääkauden aikana pyöreiksi hioutuneita kiviä. Kivet heiluivat tuulen mukana kuin vastaliikkeenä huojuville hongille. Metsikön maaperään kaivettiin isoja tynnyreitä, jotka täytettiin vedellä. Tynnyrit muodostivat pieniä lähteiden kaltaisia vesipeilejä, jotka heijastivat kivien ja honkien liikkeitä. Tältä pohjalta inspiroitunut liikekieli muovautui Lepopaikka -teoksessa esitykseksi, jossa ihmisluonto kommentoi metsäluonnon liikettä, samastui siihen ja reagoi sen tapahtumiin.

Ajan kulumiseen ja aikaan sidotun dramaturgian ottaminen teosten elementiksi oli Turppi-ryhmän teosten keskeinen ominaisuus. Kiinnostus performatiivisuutta kohtaan ei kuitenkaan tarkoittanut esittävyyttä siinä mielessä, että ryhmä olisi valmistanut julkisen esityksen yleisölle. Teokset tuotiin yleisön koettaviksi lähinnä dokumenttien välityksellä.

Valokuvaus oli ensisijainen Turppi-ryhmän dokumentaatiokeino. Ryhmä toteutti Lehtimäellä tehdyistä performansseista ja maataideteoksista useita valokuvasarjoja, kuten Muurahaiskuningattaren, sekä dokumentoi valokuvin Lepopaikan tekoprosessin.

Lehtimäellä Turppi sai ensimmäistä kertaa käyttöönsä videolaitteiston. Videon keinoin oli mahdollista tuoda esiin esityksien aikaulottuvuutta valokuvaa paremmin. Lehtimäen symposiumissa kuvattu ryhmän ensimmäinen video Earth Contacts (1982, 23 min.) oli Suomen ensimmäinen performanssivideo. Teos toteutettiin yhdistämällä useita symposiumin aikana kehitettyjä visuaalisia ja performatiivisia elementtejä: Lepopaikan veistoksellisia ja tilallisia yksityiskohtia sekä Lepopaikan ja Muurahaiskuningattaren liikeimprovisaatiota. Earth Contacts editoitiin Taideteollisen korkeakoulun ETL:n editointiyksikössä Kyösti Mankamon opastuksella. Editointiprosessissa erilaiset visuaaliset ainekset saatettiin montaasin avulla dramaturgiseksi kokonaisuudeksi.

Earth Contacts -videoteoksessa, Lepopaikka -ympäristöteoksessa ja ja muissakin hiekkakuoppa-alueella toteutetuissa ja valokuvin dokumentoiduissa teoksissa tulee esiin Turppi-ryhmän taiteellisen toiminnan filosofiset taustaoletukset. Turppi-ryhmän jäsenet olivat Lehtimäen symposiumin aikaan erityisen kiinnostuneita ihmisluonnon osallisuudesta metsäluonnon materiaalisuuteen ja liikkeeseen. He yhdistivät metsässä liikkumisen aistikokemukset ritualistiseen toimintaan, esittävyyteen ja taiteen tekemisen ajallisiin prosesseihin.

Otteita Turppi-keskustelusta keväällä 1983:

– Taiteilija ei olisi se, joka esittelee omia tuotteitaan, joita toiset arvostelee, vaan taide on yksi kieli ilmaista asioita, ja yleisö – sen sijaan että keskustelee keskenään, oliko toi hyvä vai huono, oliko toi nyt uutta vai vanhaa estetiikkaa, käytettiinkö nyt videota tai filmiä, oliko se nyt liian kaupallista, oliko se nyt varmasti taidetta vai jotain muuta – vois vaan antaa itsensä ja miettiä, mitä mä siitä saan, mitä se mussa vapauttaa.

– Taide on yksi kieli, eikä taiteilija ole sen enempää pyhimys kuin muutkaan kielen käyttäjät, se on vaan meidän tapa ilmaista itseämme.

Välitila

Turppi-ryhmän perustamista edelsi Marikki Hakolan ja Lea Kantosen suunnittelema Välitila, installaatio ja performanssi. Installaatio oli pimennetty tila (n. 20 m²), jota valaisi vain UV-valo. Lattia oli kalteva ja seinät musta-valkoraidalliset. Esiintyjät liikkuivat tilassa viiden päivän ajan maalaten käsillään ja kehollaan seiniä mustalla ja valkoisella maalilla. Äänitila rakentui lauluimprovisaatiosta ja perkussion rytmeistä. Kattoon oli ripustettu köysi, johon esiintyjät aika ajoin kiipesivät. Mustavalkoiset seinät peittyivät asteittain kehon jäljistä.

Samanaikaisesti Välitilan kanssa Ateneumin hiekalla täytetyssä pohjakerroksen holvikellarissa oli esillä Jarmo Vellosen installaatio. Se koostui hiekkaan kaivetusta kraatterista ja vesialtaasta, jonka yläpuolella roikkui kivi. Hiljainen tila oli valaistu kynttilöillä. Yleisö pääsi kokemaan teoksen yksitellen, hiekassa ryömien.

Marikki Hakola ja Lea Kantonen:

”Välitila ei ole valmis taideteos. Se muuttuu katsojan edessä ja mukana. Sen tekijät ja kokijat ovat osa teosta. Välitilaa on turha määritellä johonkin taiteeseen kuuluvaksi. Se on prosessi ihmisen ja tilan välillä.”

Urbaani kuoleman viiva

Turppi-ryhmä jatkoi toimintaa Lehtimäen symposiumin jälkeen. Ryhmän jäsenistä Marikki Hakolalla ja Lea Kantosella oli työhuoneet Katajanokalla – Venäjän Tsaarin aikaisessa ränsistyneessä Merikasarmi-rakennuksessa. Kasarmin tilat toimivat Suomen Taideakatemian maalauksen opiskelijoiden työtiloina. Syksyllä 1982 Taideakatemian koulun varsinainen opetustoiminta päättyi Merikasarmin tiloissa. Tällöin opiskelijat saivat entistä laajemmin tilat yksityiseen työhuonekäyttöönsä.

Merikasarmista tuli seuraavan Turppi-ryhmän videon kuvauspaikka. Videoteos Deadline (1983, 17 min.) kuvattiin sen vanhalla teloituspihalla ja Turppi-ryhmän Merikasarmin sisätiloihin rakentamassa Kasvihuoneessa. Videota varten kuvattiin materiaalia myös Helsingin keskustan tuolloin rakenteilla olevan Forum -kauppakeskuksen rakennustyömaalla. Turppi-ryhmään liittyi kuvausten myötä Martti Kukkonen, joka esiintyy Deadline -videon teloituspihakohtauksessa.

Deadline teoksen idea syntyi tuhottavaksi tuomittujen vanhojen rakennusten katoamiseen liittyvistä tuntemuksista. Myös Merikasarmia uhkasi osittainen purku. Tämä tarkoitti Turppi-ryhmän jäsenille lähestyviä lähtöpasseja tärkeiksi taiteellisen toiminnan tiloiksi muodostuneilta työhuoneilta.

Suhde kasarmitiloihin olikin kaksijakoinen. Toisaalta purkaminen ja tietoisuus lähestyvästä luopumisesta aiheutti surua. Toisaalta purkutuomion takia tiloja oli mahdollista työstää vapaasti ja ottaa tilat osaksi taiteellista prosessia.

Deadline teoksen toteutukseen vaikutti Tarkovskin Stalker elokuvan (1979) henki. Merikasarmi oli samanlainen alue kuin Stalkerin zone, kahden eri historiallisen vaiheen välinen paikka, jossa mennyt maailma on vielä koettavissa, mutta uusi aika on vasta aavistettavissa. Taiteilijoiden työskentely näiden kahden maailman välissä muodosti erityisen henkisen tilan, ei-kenenkään-maan, johon Deadline videoteoksen sisällölliset ainekset perustuvat.

Turppi-ryhmä rakensi Merikasarmille Kasvihuone-installaation, joka sanan mukaisesti kasvoi katosta lattiaan. Tilaan tuotiin maa-aineksia, kiveä, soraa, multaa. Tilaan kylvettiin vehnää ja ruohokasveja sekä istutettiin sammalta. Seinille liimattiin hiekkaa ja multaa ruohon kasvualustaksi. Seinille ripustettiin myös kankaita, joissa idätettiin ruohoa. Kasvihuone muodosti urbaanin kulttuurin keskelle rauhallisen saarekkeen.

Kasvavan luonnon tuomisessa ränsistyneen rakennuksen sisälle on yhtymäkohtia Lehtimäellä toteutettuun Lepopaikka-maataideteokseen. Kummassakin teoksessa on aiheena ihmisen runteleman ympäristön ja orgaanisen kasvun tai luonnonpaikan välinen jännite.

Deadline videoteoksessa nykyaikaisten kaupallisten kaupunkitilojen kehitys rinnastuu kolonialistiseen väkivaltaan ja alistamiseen. Raivoisa purkaminen, joka edelsi Helsingin keskustassa kauppakompleksien rakentamista ja vanhojen 1700-luvun lopun kasarmien osittainen purkaminen hävittivät ränsistyneitä rakennuksia ja rehottavia joutomaita. Mutta ne hävittivät samalla muistoja, mennyttä elämäntapaa ja elinympäristössä näkyviä historian jälkiä, aiemmista elämänmuodoista kertovia piirteitä. Deadline videoteos asettaa uusintavat luonnonvoimat vastakohdaksi urbaanin ympäristön symboloimalle loputtoman kasvun ideologialle. Teoksen musta viiva ei lopultakaan piirry elämän ja kuoleman, vaan kahden vastakkaisen maailmankuvan väliin.

Turppi-ryhmä hajosi, kun sen jäsenten kiinnostuksen kohteet suuntautuivat opintojen päättymisen myötä eri suuntiin. Lea ja Pekka Kantonen suuntautuivat Meksikon-vuosinaan yhteisötaiteeseen ja alkuperäiskansojen rituaalien dokumentointiin. Jarmo Vellonen keskittyi kuvanveistoon ja Martti Kukkonen maalaustaiteeseen. Marikki Hakola siirtyi kokonaan videotaiteen tekemiseen ja yhdisti audiovisuaalisuutta ja performatiivisuutta myöhemmissä teoksissaan. Kaikkien Turppi-ryhmään kuuluneiden taiteilijoiden nykyisestä taiteellisesta työskentelystä on kuitenkin edelleen löydettävissä monia Turppi-ryhmän aikana syntyneitä ja kehittyneitä sisällöllisiä, filosofisia ja esteettisiä lähtökohtia.

Teksti © Turppi 2016
Kirjoittanut 26.5.2010 Marikki Hakola ja Lea Kantonen.
Tarkistanut ja täydentänyt 11.4.2016 Marikki Hakola, Lea Kantonen, Pekka Kantonen ja Jarmo Vellonen.
Sisältää otteita Lea Kantosen päiväkirjoista.